been a while...

Onpas edellisestä postauksesta aikaa. Kohta kaksi vuotta. Olen ehkä tarkoituksellakin antanut tämän blogin olla ns. telakalla. Toisin sanoen kiinnostuksen kohteet ovat olleet vähän muualla. Siksi tuntuukin mukavalta rikkoa pitkä hiljaisuus.

Mistähän aloittaisin? On niin paljon kaikenlaista tapahtunut.

Minusta tuli nyt niinkuin virallisestikin verkkojournalisti. En tiedä kuinka paljon saisin tästä puhua näin netissä, mutta olkoon. Olen kirjoittanut erääseen nimeltämainitsemattomaan verkkolehteen juttuja ja artikkeleita jo viime vuoden lopusta lähtien. Ja, jos se kirjoitustaito on olemassa, niin miksei sitä käyttäisi silloin hyväksi? Positiivista palautetta on tullut paljon ja voisin oikeastaan sanoa, että olen löytänyt ns. "kutsumukseni". Tätä minä haluan tehdä työkseni. Tästä haluan palkkani ansaita aivan ehdottomasti.

Tällä hetkellä olen oppisopimuskoulutuksessa, olen ollut jo kuukauden ajan. Menin sinne, koska halu kokopäiväisen työpaikan saamiseen on kova. Olenhan minä toki osa-aikatöissä kesäyliopistolla, mutta se on aika satunnaista. Ehkä neljä-viisi kertaa kuussa. Eikä palkkakaan niin kauhean hyvä ole. Kaiken lisäksi joudun tappelemaan Kelan kanssa päivärahoistani. Joten ei tämä mitään ruusuilla tanssimista ole todellakaan ollut. Luokkakavereista osa on mukavia, osa taas... no, ei haittaisi vaikkei kurssin jälkeen törmättäisi enää. Mutta toisaalta, en minä siellä uusia kavereita olekaan hankkimassa, vaan töitä.

Viime viikolla kävin Kokkolassa ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun pikkuveli muutti sieltä pois. Ja olihan se nostalgista nähdä niitä kulmia pitkästä aikaa. Muistot tulvivat mieleen oikeastaan heti, kun astuin bussista ulos linja-autoasemalla. Oikeasti, se oli kuin olisi kotiin tullut. Monella tapaa Kokkola onkin ollut vuosien varrella kuin toinen koti, siellä on vietetty niin paljon aikaa ja sieltä on saatu niin monia hauskoja muistoja. Sama juttu Kööpenhaminan kanssa, siinä on toinen suosikkipaikkani. Ja kolmas on tietysti White House. Ei se Jenkkilän White House, vaan ihan Raahen ikioma White House. Kyllä, Raahessakin on White House.

Vuosikymmenkin vaihtui, mutta minä olen oikeastaan yhä 90-luvulla. Rakastan sitä vuosikymmentä ja kerään kaikenlaista 90-lukuun liittyvää, lähinnä DVD-bokseja vanhoista sarjoista ja cd-levyjä. Niin ja keikkakokemuksia. Niitä on tässä parin vuoden hiljaiselon aikana tullut. En ala kaikkia luettelemaan, kun niitä on niin monta, mutta kieltämättä Kissin keikka Hartwall Areenalla toukokuussa 2008 oli se, mitä oli odotettu pitkään ja hartaasti. On niitä muitakin, mutta niille voisi perustaa ehkä oman bloginsa, missä niitä voi muistella. Jos nyt ketään kiinnostaa edes.

Tutor-vuodet ovat taaksejäänyttä elämää, ja koen muuttuneeni ihmisenä sen jälkeen kun jätin sen elämän taakse. Toki ne olivat mahtavaa aikaa, enkä vaihtaisi sitä mihinkään muuhun, mutta näin jälkikäteen katsottuna siellä oli paljon sellaista, mitä ei kauheasti kiinnosta muistella. Varsinkaan sitä pompottelua afrikkalaisten toimesta. Puistattaa edelleen, että miten sitä olikaan niin perhanan kiltti ja avulias siihen aikaan. Nykyisin en ikimaailmassa suostuisi moiseen. Mutta ne olivat opettavaisia kokemuksia. Opettavia kokemuksia tarvitaan joskus, että pystytään ottamaan niistä opiksi ja muuttumaan ihmisenä. Ja toki siihen tarvitaan ikäviäkin kokemuksia. Eli vaikka joitain asioita onkin ikävä, valtaosan siitä ajasta ja niistä ihmisistä olen unohtanut.

baker baker baking a cake
make me a day
make me whole again
and i wonder what's in a day
what's in your cake this time

Tällaista tässä kakussa tällä kertaa. Ensi kerralla sitten jotain ihan muuta.